Aika aloittaa jotain uutta...

15.05.2018

Vaikka tämä sivusto on toistaiseksi keskittynyt taiteeseeni, olen jo pitkään tiedostanut, että elämäntehtävääni kuuluu ihmisten auttaminen myös muilla keinoilla. Nyt alkaa olla aika laajentaa tehtäväkenttääni, joten minulle tuli voimakas inspiraatio alkaa kirjoittamaan blogia, jonka kautta voin jakaa ajatuksiani ja oivalluksiani. Tässä ensimmäisessä tekstissäni kerron hieman henkisen polkuni alkuvaiheista, että saat jonkinlaisen kuvan siitä, mistä tulen ja kuka olen.

Henkisyys ja itsetutkiskelu ovat olleet jokapäiväinen osa elämääni yli 14 vuotta. Ennen sitä olin tapakristitty tavallinen nuori nainen, jolla oli hyvin maallistunut tapa ajatella elämästä. Olin hyvin tunnollinen ja perfektionisti. Suoritin mallikkaasti peruskoulun ja lukion, sekä opiskelin maisterin tutkinnon neljässä vuodessa hyvin paperein. Työskentelin tutkijana yliopistossa ja tein väitöskirjaa. Minulla oli ihana mies ja pieni vauva. Elämässäni oli siis kaikki päällisin puolin oikein hyvin.

Näennäisestä onnellisuudestani huolimatta kannoin sisälläni koko ajan kohtaamattomien tunteiden mustaa möykkyä, johon oli kasautunut valtava määrä pelkoa, ahdistusta ja tyytymättömyyttä. En ymmärtänyt mistä oli kyse ja yritin väistellä ahdistavia tunteita parhaani mukaan, sillä pelkäsin niitä, enkä halunnut myöntää, että minulla oli "ongelma". Lopulta en kuitenkaan voinut enää mitään, vaan eräänä iltana romahdin täysin.

Romahdukseni oli hetki jolloin en vain enää jaksanut pinnistellä ja yrittää pitää itseäni kasassa. Tuolloin kaikki pelko ja ahdistus nousivat voimalla pintaan. Tiesin, etten pystyisi enää väistelemään. Vaihtoehtoja oli käytännössä kaksi: joko turruttaisin itseni esimerkiksi mielialalääkkeillä tai alkaisin kohtaamaan yksi kerrallaan niitä tunteita ja ajatuksia joita olin vuosikaudet väistellyt. Valitsin jälkimmäisen, ja siitä alkoi matka sisimpääni, joka jatkuu edelleen.

Pelko. Akryylimaalaus 2018, Tiina Tolvanen.
Pelko. Akryylimaalaus 2018, Tiina Tolvanen.

Aluksi itsetutkiskeluni oli todella raskasta ja ahdistavaa. Pelkäsin omia tunteitani, mutta pikkuhiljaa opin kuuntelemaan itseäni. Yksi parhaista neuvoista tuli tuolloin äidiltäni joka sanoi, että kaikki tunteet tulevat ja menevät. Niin yksinkertainen asia, mutta minulle se oli uutta. Lopulta aloin uskaltaa tuntea tunteitani ja pikkuhiljaa opin myös luottamaan siihen, etteivät ne riko minua, tai tee hulluksi. Kun uskalsin alkaa tuntea negatiivisia tunteitani, huomasin, että myös positiiviset tunteet alkoivat voimistua. Aloin herätä henkiin ihan uudella tavalla.

Pelkoa oli kuitenkin valtavasti. Kun yksi pelko hellitti, seuraava väijyi jo nurkan takana. Pelkäsin sekä elämää, että kuolemaa. En tiennyt kuka olin ja mitä halusin elämältä. En edes tiennyt miksi elän. En kuitenkaan koskaan halunnut kuolla, halusin vain olla vapaa, vapaa pelosta. Mutta kuinka vapautua, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Jostain syystä olin kuitenkin vakuuttunut siitä, että minun on mahdollista olla täysin vapaa pelosta, ja että jonain päivänä voin olla aidosti onnellinen. Tuo mielikuva sai minut jatkamaan pimeyteni kohtaamista, enkä antanut periksi.

Nämä 14 vuotta henkisestä romahduksesta tähän päivään ovat pitäneet sisällä paljon erilaisia vaiheita. Synkkiä hetkiä ja valonpilkahduksia. Upeita oivalluksia, jotka ovat kantaneet silloinkin kun on ollut huonompi päivä. Hämmennystä, eksymistä, ymmärrystä. Pikkuhiljaa olen kiivennyt pimeydestä valoon.


I am - Minä Olen. Akryylimaalaus 2017, Tiina Tolvanen.
I am - Minä Olen. Akryylimaalaus 2017, Tiina Tolvanen.

Matkallani olen saanut apua lukemattoman monilta ihmisiltä. Osa heistä on ollut tukenani arjessa, kuten puoliso, ystävät ja perhe. Osa on antanut konkreettista ammattimaista apua, kuten terapeutit, lääkärit ja luontaishoitajat. Ja lukematon määrä ihmisiä on tietämättään auttanut minua jakaen viisauttaan ja kokemuksiaan kirjojen, videoiden, blogikirjoitusten yms. muodossa. Olen äärettömän kiitollinen kaikesta avusta, jota olen saanut. Sen on ollut korvaamatonta. Ja itseasiassa syy, miksi alan kirjoittaa tätä blogia on, että voisin jakaa oivalluksiani vuorostani muille ja olla avuksi niille, jotka nyt tarvitsevat suuntaviittoja polulleen.

Muistan kun tuolloin henkisen polkuni alkuaikoina katselin kesällä ikkunasta ulos. Mietin, että suurin toiveeni on, että joskus voisin vain istua terassilla, juoda kahvia ja nauttia hetkestä. Tuntea syvää rauhaa ja levollisuutta, olla täysin läsnä. Se oli suurin unelmani, eikä sen saavuttaminen ahdistuneena tuntunut lainkaan itsestäänselvältä. Tuo unelma on kuitenkin käynyt toteen ja olen siitä valtavan kiitollinen. Nyt menenkin keittämään kahvit ja istahdan ulos aurinkoon - ja nautin!


- Tiina